Sydämellä sanoen – seurakunnan työntekijöiden kirjoituksia

Puhutaan ja kirjoitetaan itsekkyyden ajasta. Yhä vähemmän kiinnitetään huomiota yhteisiin asioihin, yhteisvastuuseen – ja jos kiinnitetään, niin helposti negatiivisesti.

Kukin huolehtikoon itse itsestään. Vastuu toisista ei kuulu minulle.

On kuitenkin huomattu, että yltiöyksilöllinen kulttuurimme saakin meidät voimaan pahoin, kun energia ja elämä keskittyy vain oman itsen ympärille tavalla jos toisella.

Ihmiselle on suhteellisen tyypillistä toimia hetken mielijohteesta, sen enempää miettimättä sitä, miksi toimin tai ajattelen näin. Näennäisesti hetken mielijohteen takana saattaa olla jokin elämänmittainen taakka tai trauma, josta on tietoinen tai sitten ei.

Mutta tunnetilat vievät – ajattelu jää tekemättä. Yksinäisyyden tai elämän aikana tavalla tai toisella hylätyksi tulemisen kokemukset saattavat laukaista itsekkyyden kierteen huonolla tavalla; energia kuluu siihen, miten saisi nyt huomiota ja kaikkea sitä hyvää, josta kokee jääneensä paitsi.

Elämä keskittyy oman itsensä ympärille. Vain ne asiat näyttäytyvät tärkeinä, joiden uskoo tuottavan itselle mielihyvää. Lopputulos on kuitenkin päinvastainen ja surullinen; ihmisen pahoinvointi vain kasvaa.

Isossa kuvassa on ongelmallista, että se yhteinen vastuu, jota olemme toteuttaneet hyvinvointiyhteiskuntana, on hajoamassa, ja joidenkin mielestä jo hajonnut.

Elämäämme ohjaavat ja siihen vaikuttavat niin pienet kuin suuret asiat. Nyt meitä ohjataan, ja me ohjaamme itseämme aivan liian usein ajattelematta kohti elämää, jossa jokainen on vastuussa vain itsestään.

Altruismi eli myötätunto toisia kohtaan saatetaan nähdä jopa heikkoutena. Kukin ihminen ja kansa on oman onnensa seppä yksilönä. ”Ei kuulu meille. Ei kuulu minulle.”

Nämä ovat vain hajanaisia ajatuksia valtavan suuresta aiheesta. Ihmettelyn sijaan voimme kysyä, mitä voin tehdä? Vaikka olen yksilö, niin olen yksilönä yhdessä muiden kanssa.

Tarvitsemme toisiamme niin lähipiirissä, kuin koko maailmassa. Tarvitsemme sitä, että voimme kantaa vastuuta ja huolta myös muista kuin vain itsestämme. Ja tarvitsemme yhteiskunnan, johon kuuluminen tuottaa turvallisuuden tunnetta elämän kaikissa tilanteissa.

Sunnuntaiaamuna kirkon ovi käy. Joku astuu sisään kiireettömästi, vilkaisee ympärilleen ja valitsee paikan penkistä.

Kirkkoon tullessa ei tarvitse tarkalleen tietää, miten täällä ollaan. Voi vain pysähtyä hetkeksi Jumalan kasvojen eteen, hengittää rauhassa ja kuunnella.

Joku toinen nyökkää ohimennen. Siinä syntyy jo pieni yhteys.

Monelle seurakunta on juuri tätä. Se on paikka, jossa saa olla ilman vaatimuksia. Yhdelle se on tuttu ja turvallinen, toiselle uusi ja ehkä hieman arvoituksellinen.

Joku löytää tiensä kirkkoon musiikin kautta, toinen ehkä ystävän kutsumana. Jokaiselle löytyy paikka yhteisissä messuissa ja seurakunnan elämässä.

Seurakunnassa ollaan taas uuden äärellä, sillä seurakuntavaalit ovat tulossa marraskuussa. Vaaleissa valitut uudet seurakunnan luottamushenkilöt aloittavat vuoden 2027 alusta luottamustoimensa kirkkovaltuustossa.

Heidän työnsä ja päätöksensä näkyvät seurakunnan arjessa. Ei jossakin kaukana, vaan kotiseurakunnassamme.

On helppoa ajatella, että vaalit eivät koske minua. Että joku muu hoitaa nämä asiat, joku osaavampi tai kokeneempi. Mutta seurakunta rakentuu ihmisistä, meistä jokaisesta. Me yhdessä olemme Kristuksen kirkko ja rakennamme tätä yhteisöä.

Seurakuntavaaleissa päätetään siitä, millainen paikka tämä on huomenna.

Onko tänne helppo tulla ensimmäistä kertaa etsimään Jumalaa? Löytyykö tilaa erilaisille elämäntilanteille? Voiko jokainen löytää sen oman tapansa olla mukana ja osallistua seurakunnan moniin eri tapahtumiin?

Juuri siksi mukaan lähteminen on tärkeää. Ajatus ehdokkuudesta ei tarvitse syntyä äkisti. Se voi kypsyä rauhassa. Löydätkö sisältäsi kipinän, että ehkä minäkin voisin tehdä hyvää oman seurakuntani ja lähimmäisteni puolesta.

Kenenkään ei tarvitse olla valmis tai tietää kaikkea. Riittää, että haluaa olla mukana rakentamassa yhteistä kristillistä kotisatamaa.

Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse asettua ehdolle. Yhteisen hyvän rakentaminen syntyy jokaisen omista teoista, lähimmäisenrakkaudesta arjessa. Se voi olla toisen ihmisen huomioiminen, auttava käsi läheiselle tai äänen antaminen hyvälle ehdokkaalle seurakuntavaaleissa.

Jos ajatus seurakunnan palvelutehtävästä yhtään kiinnostaa, kannattaa rohkeasti ottaa askel siihen suuntaan. Itse olen saanut toimia seurakunnan luottamushenkilönä, ja kokemus yhdessä tekemisestä on jäänyt lämpimänä mieleen.

Kun seuraavan kerran astut kirkon ovesta tai näet vilauksen seurakunnan arjesta, pysähdy hetkeksi. Mieti, millaisia tunteita kotikirkkosi ja yhteys Jumalaan sinussa herättävät. Pohdi, millaisen seurakunnan haluaisit tulevaisuudessa.

Seurakuntavaalit ovat mahdollisuus vaikuttaa siihen. Voit olla mukana rakentamassa kotiseurakunnastasi entistä yhteisöllisemmän ja uskossaan vahvan.

Ehkä juuri seuraava messu voi käynnistää tämän pohdinnan ja matkan kohti hyvän tekemistä ja elävää uskoa.

Seurakuntavaaleihin ehdolle voit asettua 15. syyskuuta mennessä.

Suomi on yksi maailman ensimmäisistä maista, joka on käynnistänyt kansallisen työn yksinäisyyttä vastaan. Vietämme parhaillaan Ystävällisten viikkoa, joka on osa Osallistujien Suomi -toimenpideohjelmaa.

Seurakunnat ovat Kirkkohallituksen kautta olleet mukana eduskunnan varapuhemies Paula Risikon johtamassa työryhmässä.

Toimenpideohjelma toteaa, että jopa 30 prosenttia meistä kokee yksinäisyyttä, ja vähintään yhtä moni kokee ulkopuolisuuden tunnetta. Nuorilla ja yli 85-vuotiailla tämä kokemus on yleinen.

Tarve kuulua johonkin on kuitenkin ydintarpeemme. Jos joudumme vastoin tahtoamme kokemaan yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta, kokemus voi tuntua jopa fyysisenä kipuna ja tuoda stressiä ja pelkotiloja.

Tilastokeskuksen mukaan koronapandemian jälkeen ystävien tapaaminen on vähentynyt jopa viidenneksellä. Valitettavasti omallakin kohdalla näin on käynyt. Selityksiä löytyy: työelämän kiire, ikääntyneet vanhemmat tai huollettavat lapset. On suoratoistoa ja somea, joka sitoo omalle kotisohvalle.

Ystävät ovat silti mielessä tärkeinä ja rakkaina. Miten osaisinkaan pitää paremmin yhteyttä, soittaa, kutsua kotiini ja käydä kylässä – niin kauan, kuin minulla on ihmisiä, jotka pitävät minua ystävänään.

Ja miten osaisinkaan olla hyvä ystävä toiselle ihmiselle. Helposti, sanoisin lapselle. Ota kaveri vain mukaan leikkeihin.

Aikuisuudessa uusi ystävyys syntyy vähän samalla tavalla: ottamalla mukaan arjen elämään, keskusteluihin, kahvihetkiin, ateriayhteyteen. Ystävyys syntyy, kun omia suojamuureja hieman raotetaan ja jaetaan elämän asioita yhdessä.

Seurakunnassa on mahdollisuus rikkoa yksinäisyyden kupla. Tule käymään vaikkapa seurakuntamme sunnuntain jumalanpalveluksessa.

Kirkkokahveilla puheensorina on niin kovaa, että jotkut ovat toivoneet jopa akustiikkalevyjen lisäämistä kirkkokahvitilaan. Toivomme, että tulisit mukaan toimintaan ja vapaaehtoistyöhön.  Elämäsi rikastuu uusien kokemusten myötä.

Seurakunnan työntekijä tai vapaaehtoistyöntekijä voi olla se ihminen, joka tulee käymään luonasi, jos niin haluat. Ota yhteyttä omaan kotiseurakuntaasi, jos toivot luoksesi kotikäyntiä.

Hyvää Ystävällisten viikkoa ja ystävänpäivää kaikille!

Tiimalasissa valuu hiekkaa tasaiseen tahtiin. Elämän olemassaolon mittarina aika on meille kaikille yhteinen ja peruuttamaton.

Aikataulut ohjaavat ihmisten elämää ja yhteiskunnan toimintaa. Yleensä työelämässä palkka työntekijöille maksetaan työtuntien mukaan, eli aika on rahaa.

Ajan mittaamisen myötä tänä päivänä voi helposti syntyä tunne, ettei aika riitä. On niin paljon tehtäviä, joiden tekemiseen ei yksinkertaisesti ole riittävästi aikaa.

Joillekin tämä tunne voi hetkellisesti antaa lisäbuustia ja tuntua hyvältä mutta pitempään jatkuessa se helposti uuvuttaa ja ihminen alkaa suorittamaan. Syntyy tunne kiireestä, kunnes lopulta väsyy niin ettei enää jaksa.

Afrikkalainen ajankäsitys on toisenlainen kuin länsimaissa. Siellä vallitsee ajatus, että aika ei lopu kesken vaan sitä tulee koko ajan lisää. Siellä osataan ottaa rennosti ajan kanssa.

Samoin etelä eurooppalaisessa kulttuurissa, kuten Espanjassa ajatellaan, että asiat ehtii hoitaa manjana eli huomenna. Mihinkäs meillä on kiire?

Kirjailija Tommy Hellsten sanoo, että kiire on ihmisen itsensä luoma illuusio. Vasta kun ymmärtää luovansa kiireen itse, voi alkaa suojautua sitä vastaan.

Vastakohtana kiireelle on läsnäolon tila.

Olisikin tärkeä kuunnelle mikä on itselle oikeasti tärkeää ja merkityksellistä. Mihin käytämme aikaa? Käytämmekö omaa aikaa katkeruuteen tai vihaan? Uskallammeko päästää irti?

Sisimmässä saatamme tietää, että olemme jämähtäneet vanhaan, tuttuun ja turvalliseen oloon, joka ei kuitenkaan ole meille hyväksi. Mutta olemmeko valmiita ottamaan uuden askeleen kohti uutta?

Pysähtyminen ja suunnanmuutos on vauhtisokeuden jälkeen vaikeaa. Myös itsensä kohtaaminen erehtyvänä ja inhimillisenä olentona tuo vapautta elämään. Uskallus kohdata oma vajavaisuus antaa armollisuutta itseä ja toisia kohtaan.

Meidän ei tarvitse olla edes lähes täydellisiä. Jumalalle kelpaamme sellaisina, kun olemme.

Olkaamme siis armollisia itsellemme ja toisillemme. Jeesus meni rohkeasti ihmisten luokse, koska hän rakasti heitä. Hän näki jokaisen ihmisen Jumalan luomana ja rakastettuna. Hän meni vaikeuksissa olevien luokse ja vapautti heidät taakoista, joista he itse eivät itseään kyenneet vapauttamaan.

Raamattu kertoo, että Jumala näkee kaikki ajan hetket alusta loppuun. Meidän aikamme on Jumalan kädessä. Aikansa on jokaisella asialla auringon alla.

Kaikkea emme saa koskaan ajallisessa elämässä valmiiksi. Aina jää jotakin kesken. Hänen armoonsa ja hyvyyteensä saamme keskeneräisinä joka päivä turvautua. Tämä antaa lohtua ja levollisuutta myös kiireeltä tuntuvaan arkeen.