Sururyhmä

Kirjoitan tässä blogissa läheisen ihmisen kuolemasta ja jäähyväisistä. Menetin oman äitini 29.9.2025. Olen edelleen opettelemassa jäähyväisten tekemistä. Usein tuntuu, että en minä osaa enkä jaksa. Silti olen etsinyt, ja myös löytänyt, jotakin tueksi tähän matkaan. Kirjoitan niistä tässä tekstissä.

Käytän kirjoituksessa otetta Niilo Rauhalan runosta sekä sairaalapastori Pirjo Lucanderin sanoja, joilla hän rohkaisee läheisensä menettänyttä.

Työskentelen pappina Kempeleen seurakunnassa. Pyhäinpäivänä saamme uuden kappelin Kokkokankaan hautausmaan yhteyteen. Työssäni kohtaan surevia niin hautajaisten yhteydessä kuin sururyhmissäkin. Sururyhmä kokoontuu kuusi kertaa ja tarjoaa vertaistukea läheisensä menettäneille. Myös siellä opetellaan tekemään jäähyväisiä.

Jäähyväisten tekeminen: ”En minä osaa enkä jaksa”

Kun läheinen kuolee, ensimmäinen ja tärkein asia, jonka haluan sanoa, on tämä:

Salli suru.

Salli kaikki tunteet, jotka sinussa nousevat esiin. Elämme ajassa, jossa suruun liittyy usein tunteiden peittämistä. Kyyneliä saatetaan hävetä tai niiden näyttämistä pelätä. Hautajaisissa ja niihin valmistautuessa moni läheinen miettii: ”Pystynköhän olemaan itkemättä?”

Itku, huuto, nauru ja raivo kuuluvat kuitenkin suruun. Miten surua voisi käsitellä muuten kuin elämällä sitä todeksi?

Sairaalapastori Pirjo Lucander menetti tyttärensä Camillan tämän täytettyä 23 vuotta. Kaksikymmentäkolme vuotta menetyksen jälkeen hän kirjoittaa:

”Tänään haluaisin sanoa jokaiselle, joka äsken on kärsinyt jonkin menetyksen: sure, itke, kerro kertomasta päästyäsikin menetyksestäsi, tunteistasi. Surusi jakaminen ei riistä sinulta sitä, mikä on arvokasta ja raskasta, vaan päinvastoin vapauttaa sinut sellaisista pakahduttavista, ahdistavista ja tuhoavista tunteista, jotka estävät sinua omistamasta itsellesi rikkautena kaikkea sitä, mikä on ollut, on ja jää rakkaaksi menetyksestäsi huolimatta.”

(Saattohoito, toim. Kirsti Aalto, s. 122)

Ja silti, lähes kymmenen kuukautta äitini kuoleman jälkeen, tunnen välillä edelleen:

”En minä osaa enkä jaksa.”

Samalla voin sanoa itselleni ja sinulle: olenhan minä herännyt tänäänkin uuteen aamuun, tullut töihin ja syönyt lounaan. Vaikka tuntuisi siltä, ettei osaa eikä jaksa, surulle kannattaa antaa tilaa. Se on tärkeää. Tosi tärkeää.

Hautajaiset – päivä, josta alkaa uusi aika

Hautajaiset valmistellaan tuoreen surun keskellä. Käytännön asioita on paljon, mutta samalla valmistelut ovat osa jäähyväisten tekemistä.

Moni läheisensä menettänyt on kertonut minulle, että hautajaiset tekivät menetyksen todelliseksi. Niiden jälkeen alkoi ikään kuin uusi aika.

Yhä useampi viettää muistotilaisuutta läheisten kesken. Itse siunaustilaisuus kirkossa on kuitenkin avoin kaikille, jotka haluavat tulla hyvästelemään tuntemansa ihmisen ja osoittamaan osanottonsa omaisille.

Hautajaisten suunnittelussa läheiset tekevät myös itselleen arvokasta työtä. Papin ja omaisten välinen keskustelu on paikka, jossa saa muistella, surra ja itkeä. Samalla sovitaan käytännön asioista: lauluista, virsistä ja siitä, miten vainajaa muistellaan.

Muistotilaisuutta suunnitellessa voidaan pohtia esimerkiksi:

• katsellaanko valokuvia poisnukkuneesta
• pitäisikö joku muistopuheen
• löytyisikö adressien lukija
• laulaisiko joku läheinen
• lauletaanko yhdessä tuttu virsi tai laulu
• kuka johdattaa tilaisuuden kulkua

Myös pappia voi pyytää juontamaan muistotilaisuuden.

Hautajaispäivästä kannattaa ottaa valokuvia. Niiden kautta voi myöhemmin palata sekä tärkeään päivään että rakkaisiin muistoihin.

Jäähyväisten teko jatkuu

Kun menettää oman äitinsä tai isänsä, voi ajatella:

”Hänen elämänsä jatkuu meissä lapsissa ja lastenlapsissa.”

Olipa menetyksesi kohteena vanhempi, lapsi, sisarus, puoliso tai muu läheinen, kirkot ja hautausmaat voivat olla paikkoja, joissa jäähyväisten tekeminen jatkuu.

Kävin itse äitini haudalla aivan hiljattain. Isäni oli vienyt sinne kauniit valkoiset kukat. Voi, kuinka ne ilahduttivat minua!

Moni sururyhmässä käynyt kertoo vierailevansa haudalla säännöllisesti. Hautaa voi hoitaa, siellä voi muistella ja viettää hiljaisia hetkiä. Useampi läheisensä menettänyt on kertonut myös puhuvansa ääneen poisnukkuneelle puolisolleen. Sekin on osa jäähyväisten tekemistä. Rakkaan ihmisen poismeno on suuri muutos erityisesti sille, joka on jakanut hänen kanssaan arjen ja kodin.

Pyhäinpäivänä vuoden aikana läheisensä menettäneet saavat seurakunnalta kutsun iltakirkkoon. Siellä sytytetään muistokynttilä jokaiselle kuluneen vuoden aikana poisnukkuneelle seurakuntamme jäsenelle.

Halutessasi voit järjestää muistotilaisuuden myös esimerkiksi rakkaasi kuolinpäivänä. Vanhastaan on pidetty muistoseuroja ja rukoushetkiä. Tilaisuuden voi toteuttaa myös vapaamuotoisemmin vaikkapa kahvihetkenä, jossa muistellaan poisnukkuneen elämää ja lauletaan yhdessä tuttu virsi.

Kempeleen seurakunnassa kokoontuu kaksi sururyhmää vuodessa. Olet lämpimästi tervetullut mukaan, jos tunnet, että sinulle tekisi hyvää jakaa surua muiden saman kokeneiden kanssa.

Millainen on Kokkokankaan uusi kappeli?

Pyhäinpäivänä saamme käyttöön uuden tilan Kokkokankaan hautausmaalle.

Kappeliin sijoittuvat uudet vainajien säilytystilat sekä pieni sali. Salia käytetään hautaan siunaamisiin ja jäähyväistilaisuuksiin sekä muun muassa hiljaisuuden messuihin, sururyhmiin, raamattupiireihin, pienryhmien kokoontumisiin sekä toimitus- ja sielunhoitokeskusteluihin.

Otetaan kappeli yhdessä käyttöön. Saakoon se olla tukenamme jäähyväisten tekemisessä täällä Kempeleessä.

Evääksi sinulle, joka kuljet jäähyväisten tekijän askelissa

Niilo Rauhala, yksi virsirunoilijoistamme, on kirjoittanut kauniin runon Perillä. Sen sanat muistuttavat uskomme suuresta salaisuudesta, ylösnousemuksen toivosta. Taivastoivo voi tuoda lohtua suurimpiinkin suruihin.

Saakoon se rohkaista sinua tänäänkin.

Perillä

Enää ei pureta majaa
alta kiitävän elämän katon.
Enää ei edessä rajaa,
usein se siinsi kuin saavuttamaton.

Lepoonsa aivan uuteen
väsynyt käydä on saanut,
pyhien ikuisuuteen,
kärsimys, tuska on laannut.

Kempeleessä, heinäkuussa 2026
Teemu Riihimäki